Seuraamisen anatomiasta, osa 2

Kukapa ei tykkää siitä kun onni potkaisee. Mutta jos käy tuuri ilman minkäänlaista henkilökohtaista panostusta asiaan, niin se tuntuu lähinnä Fortunan ajan haaskaamiselta. Sitä kun on yleensä tapana jättää panostamatta itselle mitättömiin asioihin.

Ei kukaan itseään kunnioittava jalkapalloilijakaan ole kuin korkeintaan tuloksellisesti tyytyväinen suoritukseensa, mikäli keskitykseksi tarkoitettu pallo uppoaakin vahingossa takaylänurkkaan ohi hölmistyneen maalivahdin. Kyllähän siitä saa ilahtua, kuten lottovoitosta, muttei se muuta sitä tosiasiaa, että todellisuudessa sitä on vain onnekas tumpelo/idiootti.

Seuraaminen ainakin on poikkeus tässä asiassa: vahingossa onnistuminen ei ilahduta ketään mitenkään, paitsi jos seurattuna sattuu olemaan sopivalla tavalla parafiilinen henkilö. Itse asiassa vahingossa seuraaminen on ikävin tapa päättää baarireissu, heti omaan sänkyyn suoritetun huuto-oksentamisen ja lumihankeen sammumisen jälkeen.

Lähes aina, kun päätän alkaa seurata jotakuta öiseen aikaan, toinen osapuoli kärsii suunnattomasti, ja se harvemmin olen minä. Olen kuitenkin laskeskellut, että kokemani riemu riittää kumoamaan kaikki yhteiskunnalle aiheutuvat haitat ja kustannukset.

Mutta tilanne on aivan toinen, mikäli aikeissani ei ole seurata ketään: en minä siitä ilahdu, jos vahingossa seuraan jotakuta pimeillä sivukujilla - päinvastoin. Tilanne on erittäin kiusallinen, eikä kukaan varmaankaan halua tahtomattaan olla pelottava ja pelotella toisia. Voi niitä naisparkoja, jotka ovat vuosien saatossa kävelleet samaa, joskus häkellyttävän pitkää reittiä edelläni tietämättä, että seuraan heitä vain sattumalta. Muutaman kerran on peräti sattunut, että olemme "seuraamani" naisen kanssa asuneet samassa rapussa. Kerran samassa huoneistossa (äiti).

Mutta mitä ihmettä ihminen voi tällaiseen tilanteeseen joutuessaan tehdä? Pitäisikö vieras nainen juosta kiinni jotta voisi esittäytyä tälle? "Moro, tiedoks vaan etten seuraa sua, vaan aattelin ihan kohteliaasti tulla vonkaamaan kun ei baaristakaan lohjennut". Harvoin tulee mietittyä mitään vaihtoehtoista reittiä, kun kaikkien todennäköisyyksien mukaan naisen on ihan kohta käännyttävä eri suuntaan. Ihan kohta. Seuraavasta, lupaan sen. Lopuksi sitä tulee yleensä mietittyä, että kuka tässä oikein pelkääkään ja ketä.

Nähdäkseni ainoa ratkaisu tilanteeseen on, että alkaa ammatikseen seurata naisia joka ikinen ilta. Näin ei pääse vahingossakaan seuraamaan vahingossa.

Seuraamisen anatomiasta, osa 1

Minulla on eräs harrastus, jota harrastan mielelläni viikonloppuisin kun minulla ei ole muuta tekemistä. Juon lasillisen tai kaksi viskiä ja lähden keskustaan päin reilusti puolenyön jälkeen. Ihmisten kansoittaman keskustan laitamilla valitsen itselleni sopivan yksinäisen uhrin (naispuolisen, mieluiten päihtyneen), jota alan seurata. Pyrin aina seuraamaan uhriani kotiovelle saakka. Aina silloin tällöin uhri kuitenkin saa vihiä aikeistani ja pistää juoksuksi. Lopetan seuraamisen oitis mikäli näin tapahtuu.

Naisten seuraaminen on mitä jännittävin harrastus! Optimaalisen välimatkan ylläpitäminen useiden kilometrien ajan on tarkkuutta vaatiivaa puuhaa. Mitä jos nainen pysähtyy yhtäkkiä? Joskus sitä tekee itse alokasmaisia arviointivirheitä valitessaan uhriansa: nainen kävelee bussipysäkille tai kääntyykin kohti vilkkaampia kaupunginosia.

Parhaimmat hetket harrastuksen parissa ovat niitä, kun uhrin käyttäytyminen heijastaa hänen ajatuksiaan. Olen empiirisesti havainnut, että noin 80 % seuraamistilanteeseen joutuneista naisista käyttäytyy seuraavalla tavalla:

1) Havainto ja epäily. Nainen havaitsee ensimmäistä kertaa, että seuraaja on todellakin seurannut häntä jo jonkin aikaa. Hän epäilee (tai pikemminkin haluaa uskoa) ettei kyseessä ole muuta kuin sattumaa. Useimmat kuitenkin aloittavat tässä vaiheessa olan yli vilkuilun.

2) Kokeilu. Nainen on jo hyvinkin varma, että häntä seurataan tahallaan. Hän kuitenkin haluaa varmistua asiasta ja päättäkin tehdä jotain räväkkää. Monet lisäävät vauhtiansa, kun taas jotkut vaihtavat yhtäkkiä suuntaa. Harvat uskaliaat hidastavat tai peräti pysähtyvät (useimmat näistä varmaan luulevat, että näin vetovoimainen kaveri haluaa yhdyntää heidän kanssan). Lasken myös matkapuhelimeen puhumisen tähän kategoriaan, jotta tutkimukseni tulos olisi mahdollisimman vakuuttava.

3) Purkautuminen. Koska mikään kohdan 2) metodeista ei pysäyty Seuraajaa, niin naisen on aloitettava radikaalit toiminnot, jotka yleensä ovat juokseminen tai poliisilla uhkailu. Seuraajan kannalta ikävin loppu on paprikasumuttimen käyttö.

Käytännössä aikaväli ensimmäisen ja kolmannen tapahtuman välillä voi vaihdella uhrista riippuen alle puolesta minuutista lähes puoleen tuntiin. Nämä kolme kohtaa seuraamistilanteessa ovat sekä mielenkiintoisimpia että haastavimpia tilanteita Seuraajan näkökulmasta katsottuna. Ja varmasti myös seuratun. Kuitenkin taitava Seuraaja selviää lähes tilanteesta kuin tilanteesta harjoittelun avulla.

(Koska en vielä päässyt oikein asian ytimeen, niin päätin pilkkoa kirjoitukseni kahteen osaan. Kenenkään aivokapasiteetti ei kuitenkaan ole rajaton.)

Läheisyydestä

Maalaisille ja muille sivistymättömille junteille saattaa tulla täytenä yllätyksenä, etteivät rullaportaat ja rullaportaiden kädensijat kulje vieri vierin täysin samaa tahtia. Helpoiten tämän huomaa täällä Helsingin suurmetropolissa metroasemien rullaportaissa (ei muuten löydy muualta Suomesta sellaisia!): yleensä kättään saa korjailla muutaman kerran lähemmäksi itseään per rullaporrasmatka laiturialueelta maan päälle.

Erikoisimmat liukuportaiden kädensijat löytyvät Kaisaniemen Anttilan rullaportaista, jotka vievät Helsingin yliopiston Aleksandriaan. Ne nykivät. Hurjaa.

Eniten minua kuitenkin ihmetyttää, että miksi ihmeessä kättään pitää aina mennä laittamaan kädensijoille? Vaikka suhtaudunkin skeptisesti nykypäivänä vellovaan yltiöhygienisyyteen, niin ymmärrän kyllä samalla, että rullaportaiden kädensijat ovat aika pitkälti käsidesin vastakohta. Ei se vauhti kuitenkaan rullaportaissa ole niin päätä huimaavaa. Tosin ahdistelijoille kädensijat ovat varmasti tervetullut apuväline.

Olenkin aina pitänyt metroasemien rullaportaita hyvänä ahdistelupaikkana, käsi ikään kuin luonnollisesti ja huomaamatta hivuttautuu kohti edessä seisovan henkilön takapuolta. Tämä kaikki sitten kun aika vääjämättä tekee minusta likaisen ja irstaan vanhan miehen. Sitä odotellessa tyydyn ruuhkabusseissa ja yökerhoissa kopeloimiseen.

Ruokaloista

Vanhempien sukupolvien edustajat on opetettu pienestä pitäen syömään paljon perunaa sekä leipää. Jokainen on varmasti vähintään kuullut tarinan henkilöstä, joka söi seisovassa pöydässä vatsansa periaatteessa täyteen hiilihydraateilla. Olisi tyhmää väittää, että tämä epäkohta monien syömistottumuksissa on nykyään suurin yksittäinen ylipainoisuutta lisäävä tekijä, mutta ainakin pienen pieni osuus asialla varmasti on.

Mutta saa niille ylipainoisille ei-enää-niin-nuorekkaille henkilöille olla vähän kateellinenkin asian suhteen: kuinka kätevää on, ettei ruokaloissa koskaan rajoiteta perunoiden syöntiä "max 6 kpl/annos" -hengessä! Väärinsyöjät ottavat joka päivä pienen henkisen erävoiton meistä, jotka on totutettu syömään soijapyöryköitä, kalaa ja siipikarjaa. Kyllä meitä käy sääliksi.

Taiteilijan vapaudesta

Mikään ei ärsytä niin kuin muiden ihmisten tyhmyys. Paitsi se kun ihmiset eivät itse tajua tyhmyyttään. Vielä jos suuri joukko muita ihmisiä ei näe tyhmän tyhmyyttä, niin puhutaan jonkin sortin hattutempusta.

Onneksi tyhmyys on kuitenkin ongelma, joka hyvin usein ratkaisee itse itsensä. Viisaampi väestö harvemmin ajautuu katsomaan laadutonta elokuvaa. Yksinkertaisilla ihmisillä on usein yksinkertaisia ystäviä. Tyhmyys koituu harvoin kenellekään älykkäälle ongelmaksi, ellei niin itse halua.

Suurimmat ongelmat viisaille muodostuvat kun joku toinen viisas on väärässä. Yleensä suuri, tyhmä yleisö on kuitenkin niin sokaistunut väärässä olevan viisaan älykkyydestä, ettei se pysty havaitsemaan tätä viisaan tekemää virhettä. Henkilökohtaisesti olen kohdannut tämän ongelman usein esimerkiksi runoutta tai sanoituksia tulkitessani.

Yleensä runoilijat ja sanoittajat antavat ihmisille todella vapaat kädet tulkita tekstejään: "ei ole olemassa yhtä ainoata oikeata tulkintaa". Tällaiset lausunnot ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta valetta, joiden tarkoituksena on vain miellyttää yleisöä. Taiteilijoiden tekstien oikea tulkintatapa leviää usein kulovalkean lailla kansan keskuudessa.

Viisas pääsee turhautumaan siinä vaiheessa kun yleisö luulee tulkinneensa oikein ja taiteilija - luullen myös yleisön osuneen oikeaan - ei kumoa tätä tulkintaa vääränä. Viisas tietää paremmin.

Huomiohuoraamisesta

Kaarina Hazardin kolumni päivän Iltalehdessä suomalaisen median ja sitä kuluttavan yleisön luonteesta sai ansaittua julkisuutta: tosin aivan eri syystä kuin mitä itse toivoin. Hazard kritisoi kolumnissaan sitä, miten keltainen lehdistö kääntää nopeasti takkinsa eri julkisuudenhenkilöiden elämänvaiheiden mukaan raha ja levikki motivaattorina. Vähemmän yllättäen tämä näkökanta jäi täysin taka-alalle kun Hazard päätti kuvailla muutama päivä sitten kuollutta entistä kansanedustajaa Tony Halmetta negatiivisilla ja erittäin voimakkailla ilmaisuilla.

Ei tullut varmasti Hazardille itsellekään yllätyksenä, että joku saattaa älähtää kun käytetään vain kymmeniä tunteja sitten kuolleesta henkilöstä sanoja kuten "möhkäle", "niskamakkara" tai "elukka". Toisaalta Hazardin sanavalinnat ymmärtää eräällä tasolla: hänen kolumninsa olisi tuskin saanut edes murto-osaa siitä lukijamäärästä mitä se nyt sai, jos Halmetta olisi kuvailtu tiukan ja kliinisen asiallisesti.

Onkin toivottavaa, että Hazard päätyi "mollaamaan" Halmetta ihan vain kolumnin saaman julkisuuden takia. Muussa tapauksessa Hazardin käyttämän retoriikan voi surutta luokitella asiattomaksi ja peräti mauttomaksi. Mutta kuten niin usein vastaavanlaisissa tapauksissa, niin tässäkin kolumnin varsinainen sanoma jäi monelta huomaamatta. Kolumni sai epäilemättä rutkasti lisäjulkisuutta, mutta saiko kolumnin varsinainen asian ydin tarpeeksi lisäjulkisuutta, jotta näin radikaalia huomiohuorausta voisi katsoa hyvällä?

Niin, sehän tässä on kaikkein ironisinta. Hazard kritisoi kovasti lehdistön tapaa kirjoittaa asioista vain tulevia tuottoja silmällä pitäen. Samalla hän kuitenkin sortuu itse lähes samaan nostattamalla kolumninsa lukijamäärää sokkiarvo päävälineenään. Miten Hazardin kritisoima lehdistö ja Hazard itse eroavat toisistaan, kun molemmat käyttävät julkkiksia arveluttavasti apuvälineinään tavoitteidensa saavuttamiseksi?

Ei sillä ettenkö itsekin joskus sortuisi huomiohuoraamiseen.

Valehtelusta

Pakko arvostaa valelääkärin suoritusta, vaikka alan ammattilaisilta (enkä nyt puhu koulutetuista lääkäreistä) jäi näköjään vielä vähän opittavaa. Ei onnistuisi kuitenkaan ihan jokaiselta kaduntallaajalta.

Seuraavaksi sisään lääkikseen ja muutama opintopiste vuoden kestäneestä työharjoittelusta?

Toisten ihmisten auttamisesta

Aidointa suomalaisuutta ei ole sauna, sisu, järvimaisema tai mikään muukaan kansallisromantiikkaan vähäänkään viittaava asia. Aidointa suomalaisuutta on se, ettei viitsi/halua/uskalla avata suutansa tuntemattomille henkilöille mistään hengenvaarattomista asioista. Hauskimpia - tragikoomisimpia - tilanteita saa yleensä olla paikan päällä todistamassa esimerkiksi erinäisissä odotustiloissa ja julkisessa liikenteessä. Tuppisuuna.

Varmasti monelle tuttu skenaario: Täpötäydessä linja-autossa ikkunapaikalla istuessa viereinen kanssamatkustaja jää pois kyydistä. Samalta pysäkiltä linja-auton kyytiin nousee useampi ihminen. Itse ei ole jäämässä seuraavalla pysäkillä, mutta sitä seuraavalla kylläkin. Kohteliasta olisi kai antaa se oma ikkunapaikka jollekulle linja-autoon nousseelle jo tässä vaiheessa.

Minulle on aivan sama miten edellämainitun tapaisessa tilanteessa toimii; en tuomitse, korkeintaan arvostelen kovasanaisesti. Mutta auta armias jos viereen on istuutumassa ylipainoinen henkilö, jonka päästää lopulliselle paikalleen vähimmällä mahdollisella liikunnan määrällä. Toisaalta lisäpisteitä saa kun pistää läskin liikkumaan vähän ylimääräistä. Parhaimmat ehdotukset palkitaan.

Näin lopuksi syvimmät pahoitteluni: alustus oli mielikuvitukseton. Lupaan skarpata ensi kerralla.

Hipeistä

Modernin urbaanin alfauroksen elämä ei ole todellakaan helppoa. Eniten päänvaivaa aiheuttanee se, että täyttääkseen yhteiskunnan ja populaarikulttuurin muovaamat tiukat vaatimukset on oltava samaan aikaan sekä likainen hippi että laatua arvostava uusliberaali kusipää.

Kynnyskysymykseksi saastaisen rahvaan pyrkyreille muodostuu yleensä käsienkuivauslaitteen käyttö. Ekologista, mutta niin turhauttavaa, jos vierestä löytyy paperipyyhkeitä. Lisäksi jos kuivauslaite on asennettu liian korkealle (tai sattuu olemaan lyhytkasvuinen), niin kaikki vesi valuu käsivarsia pitkin inhottavasti hihansuista paidan sisään. Yäk.

Prologi

Olen aika varma, että voisin joissain asioissa olla peräti ammattilaisia parempi. Osaisin varmasti kirjoittaa parempia sanoituksia kuin monet keskinkertaiset, yleisön suosiota nauttivat muusikot. Olisin varmasti pidetympi poliitikko kuin monet kansanedustajat. Ja parinkymmenen vuoden kuluttua kuulun aivan varmasti siihen 70:n prosentin osuuteen suomalaisista, jotka ovat mielestään keskivertokuskia parempia kuljettajia liikenteessä.

Oman tasonsa arvioiminen ei ole vaikeata, vaan sen todistamiseen vaadittavan rohkeuden löytäminen epäonnistumisen pelossa.