Läheisyydestä

Maalaisille ja muille sivistymättömille junteille saattaa tulla täytenä yllätyksenä, etteivät rullaportaat ja rullaportaiden kädensijat kulje vieri vierin täysin samaa tahtia. Helpoiten tämän huomaa täällä Helsingin suurmetropolissa metroasemien rullaportaissa (ei muuten löydy muualta Suomesta sellaisia!): yleensä kättään saa korjailla muutaman kerran lähemmäksi itseään per rullaporrasmatka laiturialueelta maan päälle.

Erikoisimmat liukuportaiden kädensijat löytyvät Kaisaniemen Anttilan rullaportaista, jotka vievät Helsingin yliopiston Aleksandriaan. Ne nykivät. Hurjaa.

Eniten minua kuitenkin ihmetyttää, että miksi ihmeessä kättään pitää aina mennä laittamaan kädensijoille? Vaikka suhtaudunkin skeptisesti nykypäivänä vellovaan yltiöhygienisyyteen, niin ymmärrän kyllä samalla, että rullaportaiden kädensijat ovat aika pitkälti käsidesin vastakohta. Ei se vauhti kuitenkaan rullaportaissa ole niin päätä huimaavaa. Tosin ahdistelijoille kädensijat ovat varmasti tervetullut apuväline.

Olenkin aina pitänyt metroasemien rullaportaita hyvänä ahdistelupaikkana, käsi ikään kuin luonnollisesti ja huomaamatta hivuttautuu kohti edessä seisovan henkilön takapuolta. Tämä kaikki sitten kun aika vääjämättä tekee minusta likaisen ja irstaan vanhan miehen. Sitä odotellessa tyydyn ruuhkabusseissa ja yökerhoissa kopeloimiseen.

Ruokaloista

Vanhempien sukupolvien edustajat on opetettu pienestä pitäen syömään paljon perunaa sekä leipää. Jokainen on varmasti vähintään kuullut tarinan henkilöstä, joka söi seisovassa pöydässä vatsansa periaatteessa täyteen hiilihydraateilla. Olisi tyhmää väittää, että tämä epäkohta monien syömistottumuksissa on nykyään suurin yksittäinen ylipainoisuutta lisäävä tekijä, mutta ainakin pienen pieni osuus asialla varmasti on.

Mutta saa niille ylipainoisille ei-enää-niin-nuorekkaille henkilöille olla vähän kateellinenkin asian suhteen: kuinka kätevää on, ettei ruokaloissa koskaan rajoiteta perunoiden syöntiä "max 6 kpl/annos" -hengessä! Väärinsyöjät ottavat joka päivä pienen henkisen erävoiton meistä, jotka on totutettu syömään soijapyöryköitä, kalaa ja siipikarjaa. Kyllä meitä käy sääliksi.

Taiteilijan vapaudesta

Mikään ei ärsytä niin kuin muiden ihmisten tyhmyys. Paitsi se kun ihmiset eivät itse tajua tyhmyyttään. Vielä jos suuri joukko muita ihmisiä ei näe tyhmän tyhmyyttä, niin puhutaan jonkin sortin hattutempusta.

Onneksi tyhmyys on kuitenkin ongelma, joka hyvin usein ratkaisee itse itsensä. Viisaampi väestö harvemmin ajautuu katsomaan laadutonta elokuvaa. Yksinkertaisilla ihmisillä on usein yksinkertaisia ystäviä. Tyhmyys koituu harvoin kenellekään älykkäälle ongelmaksi, ellei niin itse halua.

Suurimmat ongelmat viisaille muodostuvat kun joku toinen viisas on väärässä. Yleensä suuri, tyhmä yleisö on kuitenkin niin sokaistunut väärässä olevan viisaan älykkyydestä, ettei se pysty havaitsemaan tätä viisaan tekemää virhettä. Henkilökohtaisesti olen kohdannut tämän ongelman usein esimerkiksi runoutta tai sanoituksia tulkitessani.

Yleensä runoilijat ja sanoittajat antavat ihmisille todella vapaat kädet tulkita tekstejään: "ei ole olemassa yhtä ainoata oikeata tulkintaa". Tällaiset lausunnot ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta valetta, joiden tarkoituksena on vain miellyttää yleisöä. Taiteilijoiden tekstien oikea tulkintatapa leviää usein kulovalkean lailla kansan keskuudessa.

Viisas pääsee turhautumaan siinä vaiheessa kun yleisö luulee tulkinneensa oikein ja taiteilija - luullen myös yleisön osuneen oikeaan - ei kumoa tätä tulkintaa vääränä. Viisas tietää paremmin.

Huomiohuoraamisesta

Kaarina Hazardin kolumni päivän Iltalehdessä suomalaisen median ja sitä kuluttavan yleisön luonteesta sai ansaittua julkisuutta: tosin aivan eri syystä kuin mitä itse toivoin. Hazard kritisoi kolumnissaan sitä, miten keltainen lehdistö kääntää nopeasti takkinsa eri julkisuudenhenkilöiden elämänvaiheiden mukaan raha ja levikki motivaattorina. Vähemmän yllättäen tämä näkökanta jäi täysin taka-alalle kun Hazard päätti kuvailla muutama päivä sitten kuollutta entistä kansanedustajaa Tony Halmetta negatiivisilla ja erittäin voimakkailla ilmaisuilla.

Ei tullut varmasti Hazardille itsellekään yllätyksenä, että joku saattaa älähtää kun käytetään vain kymmeniä tunteja sitten kuolleesta henkilöstä sanoja kuten "möhkäle", "niskamakkara" tai "elukka". Toisaalta Hazardin sanavalinnat ymmärtää eräällä tasolla: hänen kolumninsa olisi tuskin saanut edes murto-osaa siitä lukijamäärästä mitä se nyt sai, jos Halmetta olisi kuvailtu tiukan ja kliinisen asiallisesti.

Onkin toivottavaa, että Hazard päätyi "mollaamaan" Halmetta ihan vain kolumnin saaman julkisuuden takia. Muussa tapauksessa Hazardin käyttämän retoriikan voi surutta luokitella asiattomaksi ja peräti mauttomaksi. Mutta kuten niin usein vastaavanlaisissa tapauksissa, niin tässäkin kolumnin varsinainen sanoma jäi monelta huomaamatta. Kolumni sai epäilemättä rutkasti lisäjulkisuutta, mutta saiko kolumnin varsinainen asian ydin tarpeeksi lisäjulkisuutta, jotta näin radikaalia huomiohuorausta voisi katsoa hyvällä?

Niin, sehän tässä on kaikkein ironisinta. Hazard kritisoi kovasti lehdistön tapaa kirjoittaa asioista vain tulevia tuottoja silmällä pitäen. Samalla hän kuitenkin sortuu itse lähes samaan nostattamalla kolumninsa lukijamäärää sokkiarvo päävälineenään. Miten Hazardin kritisoima lehdistö ja Hazard itse eroavat toisistaan, kun molemmat käyttävät julkkiksia arveluttavasti apuvälineinään tavoitteidensa saavuttamiseksi?

Ei sillä ettenkö itsekin joskus sortuisi huomiohuoraamiseen.

Valehtelusta

Pakko arvostaa valelääkärin suoritusta, vaikka alan ammattilaisilta (enkä nyt puhu koulutetuista lääkäreistä) jäi näköjään vielä vähän opittavaa. Ei onnistuisi kuitenkaan ihan jokaiselta kaduntallaajalta.

Seuraavaksi sisään lääkikseen ja muutama opintopiste vuoden kestäneestä työharjoittelusta?

Toisten ihmisten auttamisesta

Aidointa suomalaisuutta ei ole sauna, sisu, järvimaisema tai mikään muukaan kansallisromantiikkaan vähäänkään viittaava asia. Aidointa suomalaisuutta on se, ettei viitsi/halua/uskalla avata suutansa tuntemattomille henkilöille mistään hengenvaarattomista asioista. Hauskimpia - tragikoomisimpia - tilanteita saa yleensä olla paikan päällä todistamassa esimerkiksi erinäisissä odotustiloissa ja julkisessa liikenteessä. Tuppisuuna.

Varmasti monelle tuttu skenaario: Täpötäydessä linja-autossa ikkunapaikalla istuessa viereinen kanssamatkustaja jää pois kyydistä. Samalta pysäkiltä linja-auton kyytiin nousee useampi ihminen. Itse ei ole jäämässä seuraavalla pysäkillä, mutta sitä seuraavalla kylläkin. Kohteliasta olisi kai antaa se oma ikkunapaikka jollekulle linja-autoon nousseelle jo tässä vaiheessa.

Minulle on aivan sama miten edellämainitun tapaisessa tilanteessa toimii; en tuomitse, korkeintaan arvostelen kovasanaisesti. Mutta auta armias jos viereen on istuutumassa ylipainoinen henkilö, jonka päästää lopulliselle paikalleen vähimmällä mahdollisella liikunnan määrällä. Toisaalta lisäpisteitä saa kun pistää läskin liikkumaan vähän ylimääräistä. Parhaimmat ehdotukset palkitaan.

Näin lopuksi syvimmät pahoitteluni: alustus oli mielikuvitukseton. Lupaan skarpata ensi kerralla.

Hipeistä

Modernin urbaanin alfauroksen elämä ei ole todellakaan helppoa. Eniten päänvaivaa aiheuttanee se, että täyttääkseen yhteiskunnan ja populaarikulttuurin muovaamat tiukat vaatimukset on oltava samaan aikaan sekä likainen hippi että laatua arvostava uusliberaali kusipää.

Kynnyskysymykseksi saastaisen rahvaan pyrkyreille muodostuu yleensä käsienkuivauslaitteen käyttö. Ekologista, mutta niin turhauttavaa, jos vierestä löytyy paperipyyhkeitä. Lisäksi jos kuivauslaite on asennettu liian korkealle (tai sattuu olemaan lyhytkasvuinen), niin kaikki vesi valuu käsivarsia pitkin inhottavasti hihansuista paidan sisään. Yäk.

Prologi

Olen aika varma, että voisin joissain asioissa olla peräti ammattilaisia parempi. Osaisin varmasti kirjoittaa parempia sanoituksia kuin monet keskinkertaiset, yleisön suosiota nauttivat muusikot. Olisin varmasti pidetympi poliitikko kuin monet kansanedustajat. Ja parinkymmenen vuoden kuluttua kuulun aivan varmasti siihen 70:n prosentin osuuteen suomalaisista, jotka ovat mielestään keskivertokuskia parempia kuljettajia liikenteessä.

Oman tasonsa arvioiminen ei ole vaikeata, vaan sen todistamiseen vaadittavan rohkeuden löytäminen epäonnistumisen pelossa.