Kaarina Hazardin kolumni päivän Iltalehdessä suomalaisen median ja sitä kuluttavan yleisön luonteesta sai ansaittua julkisuutta: tosin aivan eri syystä kuin mitä itse toivoin. Hazard kritisoi kolumnissaan sitä, miten keltainen lehdistö kääntää nopeasti takkinsa eri julkisuudenhenkilöiden elämänvaiheiden mukaan raha ja levikki motivaattorina. Vähemmän yllättäen tämä näkökanta jäi täysin taka-alalle kun Hazard päätti kuvailla muutama päivä sitten kuollutta entistä kansanedustajaa Tony Halmetta negatiivisilla ja erittäin voimakkailla ilmaisuilla.
Ei tullut varmasti Hazardille itsellekään yllätyksenä, että joku saattaa älähtää kun käytetään vain kymmeniä tunteja sitten kuolleesta henkilöstä sanoja kuten "möhkäle", "niskamakkara" tai "elukka". Toisaalta Hazardin sanavalinnat ymmärtää eräällä tasolla: hänen kolumninsa olisi tuskin saanut edes murto-osaa siitä lukijamäärästä mitä se nyt sai, jos Halmetta olisi kuvailtu tiukan ja kliinisen asiallisesti.
Onkin toivottavaa, että Hazard päätyi "mollaamaan" Halmetta ihan vain kolumnin saaman julkisuuden takia. Muussa tapauksessa Hazardin käyttämän retoriikan voi surutta luokitella asiattomaksi ja peräti mauttomaksi. Mutta kuten niin usein vastaavanlaisissa tapauksissa, niin tässäkin kolumnin varsinainen sanoma jäi monelta huomaamatta. Kolumni sai epäilemättä rutkasti lisäjulkisuutta, mutta saiko kolumnin varsinainen asian ydin tarpeeksi lisäjulkisuutta, jotta näin radikaalia huomiohuorausta voisi katsoa hyvällä?
Niin, sehän tässä on kaikkein ironisinta. Hazard kritisoi kovasti lehdistön tapaa kirjoittaa asioista vain tulevia tuottoja silmällä pitäen. Samalla hän kuitenkin sortuu itse lähes samaan nostattamalla kolumninsa lukijamäärää sokkiarvo päävälineenään. Miten Hazardin kritisoima lehdistö ja Hazard itse eroavat toisistaan, kun molemmat käyttävät julkkiksia arveluttavasti apuvälineinään tavoitteidensa saavuttamiseksi?
Ei sillä ettenkö itsekin joskus sortuisi huomiohuoraamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti